3.4.2013

Minä olen vannonut etten rakastu. En ainakaan sinun kaltaiseesi ronttiin, varattuun viettelijään, jonka silmät saavat poskeni hehkumaan punaisena. Jo kuukausia sitten lupasin, että luovun sinusta, mutta tässä minä vielä olen. Itken perääsi kuin hullu, enkä osaa lopettaa. En haluakaan.

Sinä saat minut himoitsemaan, mutta himoni on kärsimystä. Sinä saat minut toivomaan, vaikka unelmissani olen hölmö. Olet noitunut mieleni Vanha Velho ja tiedät sen itsekin. Olet tehnyt sen ennenkin, etkö olekin rakas?

Olen yrittänyt puhua sinulle ja kääntää pääsi. Olen riisunut itseni ja seisonut edessäsi alasti. Olen odottanut, että katsoisit minua hetken. Olen toivonut, että pienen hetken haluaisit suudella arpia kehossani. Arpia, joista monesti olen puhunut. Hetkeksikään et unohtanut itseäsi katsomaan minua.

Kuinka ihminen voikaan nöyryyttää itseään! Ruoskia ja sylkeä! Kivittää kuoliaaksi! Ja herätä kiedottuna valkoisiin vaatteisiin valkoisesta kuutiosta, jonka ikkunat helisevät ohikulkijoiden naurusta. Kuinka vaikeaa on saada sydän pysähtymään, vaikka mieli kuoli kauan sitten. Kuinka helppoa on löytää itsensä kulkemasta samaa vanhaa ympyrää. Tuttua ja turvallista, kipua niin pirullista.

Jos ymmärtäisit, jos hetken kuuntelisit. Jos ottaisit minua kädestä ja suutelisit. Jos katsoisit ja hymyilisit, olisin onnellinen. Ja kun käännyt pois, sydämeni vihdoin pysähtyisi tietäen, että katuisit.

8.1.2013

Lumi narskuu jalkojen alla. Pakkasyö kutittaa nenässä ja hengitän ilmaa pienin siemauksin. Kyyneleet jäätyvät kasvoilleni kristalliksi. Pysähdyn tienhaaraan ja katselen pimeyttä ympärilläni. Oikealle avautuu kuusimetsä lumenpeittämine polkuineen. Sinä olet siellä. Leikit kanssani hippaa niin kuin sinulla on tapana. Juoksen perässäsi kuin hullu, mutta en koskaan saa sinua kiinni ja pimeä metsä alkaa pelottaa. Kuulen ääniä, näen aaveita. Menneisyyden möröt kaivautuvat koloistaan. Kauhuissani säntäilen ristiin rastiin ja pakenen painajaisia, kunnes lopulta vaivun päiväuneen, jossa sinä istut kannolla ja hymyilet minulle. ”Leikitäänkö hippaa?”

Vasemmalla avautuu aava jäinen niitty. Sen laidalla leiskuvat revontulet. Lunta on vyötäröön asti ja taistelu niityn toiselle puolelle raskas. Niityn toisella puolella odottaa paketti, he sanovat. Yllätys. Muutos. Rakkaus. Mutta minun tulee taistella siitä.

Astun askelen vasemmalle ja veitsi viiltää sydäntäni. Voihkaisen kivusta ja astun taaksepäin. Astun oikealle ja tunnen valtavan vetovoiman. Sinut minussa, minut sinussa. Vastustamatta otan toisen askeleen, jolloin kuvamme hajoaa pirstaleiksi ja kuulen naurusi kaikuna metsästä. Kiireesti astun askeleet takaisinpäin.

En tiedä mihin mennä. En tiedä mihin tulla enkä tiedä haluanko edes saapua minnekään. Niimpä käyn makuulle keskelle tietä ja annan kohtalon päättää puolestani. Kuorma-auton jälkeen näemme kummalle puolelle sisuskaluni ovat valuneet, oikealle vai vasemmalle. Siellä sydämeni on.

26.12.2012

Olen koira talutushihnassa. Juoksen luoksesi, kun huudat. Tervehdin iloisesti häntääni heiluttaen ja nuolen kasvosi pitkällä limaisella kielelläni. Olen hulluna sinuun ja tiedät sen. Kosketuksesi on minulle rakkautta. Katseellasi kerrot, mitä haluat minun tekevän. Istun, kun käsket, koska tumma ja pehmeä äänesi saa minut kehrämään kuin kissa.

Et kuitenkaan kohtele minua niin kuin minä kohtelen sinua. Et vartioi minua yöllä, et ärise toisille ihmisille, jotka yrittävät tehdä minuun tuttavuutta, et suutele minua niinkuin minä suutelen sinua. Monesti olen haukkunut sinulle, yrittänyt ojentaa, mutta silloin sinä sihahdat kuin kuuma kiuas ja minä hipsin häntä koipien välissä piiloon.

Kerran päätin karata. Purin nahkahihnan poikki ja juoksin niitylle. Kukat tuoksuivat ja mehiläiset pörräsivät ympärilläni. Onnea puhkuen juoksin pakoon kuin pieni terrieri, kunnes vihelsit ja minä pysähdyin kuin seinään. En kyennyt vastustamaan tahtoasi ja palasin luoksesi häveten.

Tässä minä nyt taas olen. Lönkytän vierelläsi ja tottelen sinua, vaikka joka päivä katselen kuinka suutelet naista vierelläsi.

16.11.2012

Kuulen, kuinka se nussii sua. Sängyn vieterit nitisevät rytmikkäästi. Hienhaju leijuu huoneessa, jossa tupakoitte ennen seksiä. Minä nukun täällä, verhot suljettuina ja ikkuna visusti kiinni.

Voihkinta vaihtuu ulvonnaksi. Kattokruunu helisee. Työnnän korviini pumpulia ja hautaudun tyynyihini, mutta en pääse pakoon. En voi paeta itseäni.
Lapsen kehoni nännit kovettuvat. Alapäässäni tykyttää. Yritän ajatella poneja ja voikukkaniittyjä, mutta mieleni niitty tärisee, voihkii ja ulvoo. Kietoudun peittooni ja kiihotun niin, että alan itkeä. Peto sisälläni herää ja ryntään ovellesi kiukkua puhkuen. Taon nyrkeillä oveen reiän ja näen sinut kietoutuvan villatakkiisi. Juoksen puhelinpöydän alle piiloon jäätävää katsettasi.

Marssit luokseni kuin soturi. Tartut tukkaani ja uhoat. ”Nyt turpa kiinni jumalauta ja pää tyynyyn ku olis jo!” Jään pöydän viereen itkemään, kun suljet ovesi edessäni. Kuulen, kuinka ahdat jäykän peniksen suuhusi ja alat imeä sitä kuin pikkulapsi limsaa pillistä. Lutkutat kuin koira. Ja hetken päästä voihkit taas.

14.10.2012

Kaivaudun lehtiin ja hengitän raikasta ulkoilmaa. Syksyn värit tekevät mun ylleni peiton, jonka alla on hyvä nukkua unelmiin. Päässäni pyörii ja oksettaa, mutta makaan hiljaa kuin haamu autiossa talossa. Kuuntelen muuttolintujen laulua ja tuulen suhinaa. Tunnen kuinka jäseniäni pistelee kunnes ne pikkuhiljaa puutuvat sormenpäistä lähtien. Hetken päästä en tunne mitään, aivan kuin raajani olisivat irronneet vartalostani. Pian niskanikin muuttuu kiveksi ja kykenen ainoastaan räpäyttämään silmiäni. Tunnen sydämeni hiljaisen sykkeen. Euforinen matkani on alkanut ja tiedän sen päättyvän lyhyeen. Minun täytyy vain odottaa.

Eksyn ajatuksiini ja kuljen elämäni labyrintissa ristiinrastiin. Juoksen ja huudan. Kiljun kivusta, itkenkin. Mutta vihan, ystäväni Aggression, sen minä tunnen parhaiten. Olisit vain huutanut apua. Olisinpa minäkin.

Silmissäni sumenee ja tunnen kuinka sisälläni velloo. Vatsaani puristaa. Ja se tulee kuin laava tulivuoren onkaloista. Se pyrkii ulos valtavalla voimalla enkä minä voi liikkua. En tahtoisikaan. Sekunnin murto-osassa kiitän jumalaa tableteista ja niistä kotikutoisista farmaseuteista, jotka tekivät tästä minulle helpompaa. Pian minä kuolen tukehtuen omaan oksennukseeni ja sinä voit nauraa. Voit nauraa sille sadistille, jota vihasit ja ylistää jumalaa.

26.8.2012

Hän piirtää paperille prinsessan. Tuon prinsessan silmäripset ovat aivan liian pitkät ollakseen luonnolliset ja paksu tukka hulmuaa kiharana kasvojen kehyksenä. Mekon rintaan hän kirjoittaa isoin tikkukirjaimin ”UUSI MINÄ” ja prinsessan ympärille hän vetää viivoja, joiden päähän hän kirjoittaa sanan. Lähimmäksi prinsessan sydäntä hän kirjoittaa ”poikaystävä”, jota hänellä ei ole koskaan ollut, ”mallin kroppa”, jota hän ei ole vielä saavuttanut ja ”omanarvontunto”, joka on aiemmin ollut hyvinkin heikko. Prinsessan lanteilta lähtevät sanat ”seksikäs”, ”flirttaileva” ja ”rohkea”. Mekon helman oikealta puolelta löytyvät sanat ”eettisyys”, ”ahkeruus”, ”ylpeys” ja ”ennakkoluuloton”, vasemmalta ”urheilu”, ”tyylikkyys”, ”avoimuus” ja ”biletys”. Varpaista on vedetty vain yksi viiva: ”tasapaino”.

Prinsessan pää on omistettu sanoille ”älykkyys”, ”koulutus”, ”sosiaalisuus”, ”rentous” ja ”terveys”, muu yläkroppa sanoille ”vapaus” ja ”itsekuri”. Yliviivattuna sanana prinsessan ympäriltä löytyy ”luonnollisuus”.

Hän katselee aikaansaannostaan hymyillen ja kiinnittää piirrustuksen huoneensa seinälle. Hän päättää joka aamu lukea sanat läpi ennen aamulenkkiä, iltaisin hän katselee kuvaa kynttilänvalossa. Uusi identiteetti, uusi aika. Pian tämä hetki on historiaa.

5.8.2012

Muistan sen kuin eilisen, kun en tuntenut mitään. Tein asioita, joita rakastin, en siksi, että rakastan vaan siksi, että mun tuli tehdä niitä asioita, koska niitä rakastin. Iloa en saanut mistään, mutta toisaalta surukin oli vain hetkellistä. Mä istuin yksin keskellä autiomaata, paikkaa, jota säät koettelevat. Mikään ei tuntunut miltään ja siksi mä halusin kuolla. Odotin, että hiekka mun allani vajoaa ja tukehdun kuoliaaksi.

Sitten mä tapasin mun ensirakkauden. Meistä tuli ystäviä ja vietettiin aikaa yhdessä. Se seurusteli ja tiesin koko ajan, että meistä ei tulisi mitään. Mä koetin järkeillä mun tunteita, muokata niitä, uskotella itselleni, että ystävyyttä tämä kaikki on, mutta vituikshan se meni. Mä tunsin niin suurta vetoa, mä halusin sitä, mä halusin sitä niin paljon, että en ole koskaan ennen ketään halunnut sillä tavalla. Mä nautin sen seurasta, se sai mut nauramaan. Lisäks mä luotin siihen kuin ystävään. Luotin, vaikka pieni ääni mun sisällä koetti estää mua.

Kun meidän oli aika erota, kulkea eri suuntiin, mä sekosin. En tiennyt enää mitä mä haluan. Mä tunsin niin paljon, että mikään ratkaisu ei tuntunut järkevältä. Toisaalta halusin pitää sen mun elämässä, mutta toisaalta tiesin, että en voi kun irroittaa. Meistä ei koskaan tulisi mitään ja mä vaan kiduttaisin itseäni seisomalla sen rinnalla. Katsomalla, kun se suutelee sen tyttöystävää. Tuntemalla surua. Mä päätin, että kaikki tai ei mitään. Tässä tapauksessa ei mitään. Päätin, että lakaisen kaiken maton alle, mutta olishan se pitänyt tietää, että kyllä ne pölyt maton alta leviää pitkin lattioita aikanaan. Ja kun mä katselen tätä sotkua, mä alan kaivata. Mä haluan sen lähelleni edes ystävänä.

Niimpä mä otin taas yhteyttä. Soitin kolme kertaa, ei vastausta. Huolestuin ja tekstarilla sain siihen yhteyden. Sovittiin, että puhutaan. Ei puhuttu. Se ei halunnut puhua. Loukkaannuin. Sitten vihastuin. Lopulta vihasin. Purin tunteeni tekstarina, ei vastausta. Kusipää. Kaikki näyttäytyi mulle niin kirkkaana. Niin kirkkaana, että mä juoksin piiloon pimeään. Ja pimeässä mä itkin. Mä ulvoin. Mä tunsin häpeää, kiukkua ja pettymystä. Mun ensirakkaus pirstaloitui mun sydämessä ja sirpaleet viilsi mua syvältä. En osannut uskoa, että se voisi tehdä mulle näin. En halunnut uskoa, että luotin väärään ihmiseen. Sitähän sanotaan, että rakkaus on sokea. Mä olin sokea.

Kaikki tämä tapahtui hetki sitten ja mä olen palannut autiomaahan. Pelkään, että jonakin päivänä musta tulee taas sokea. Pelkään, että tunnen kaikilla muilla aisteillani niin kuin sokea tuntee, mutta en näe totuutta. En näe eleitä, en näe ilmeitä. Johdatan itseäni harhaan ja kompastun. Kompastun omiin jalkoihini.